Strong in loneliness

Kun yksinäisyys asetellaan silmien eteen, siirretään ajatuksen tasolle ja tuodaan kehoon, voi maailma näyttää joko parhaat puolensa tai sitten ihminen vajoaa.
Minä päätin olla vajoamatta.
Tulin tietoiseksi tilasta, jota kehoni kannattelee. Ja tajusin tulleeni lähemmäs itseäni, kuin koskaan ennen.
Olin yksin.
Omasta tahdostaniko? Loppujen lopuksi kyllä.

Henkinen kipu tuli ensin. En halunnut tätä tunnetta, vastustin sitä. Sitä, mikä oli väistämätöntä.
Kokea surua, inhoa, pelkoa ja yksinäisyyttä.

Elämä laittoi minut kuitenkin selkä seinää vasten. Tarkoituksella.

Sitten tuli fyysinen kipu. Konkreettinen huono olo ja täydellinen väsymys.
Mielessä vain yksi lause aamuisin: Sinun on pakko nousta ylös ja jatkaa.

Kunnes lopuksi saapui ymmärrys.
Se, joka vastasi kaikkiin kysymyksiin yksinkertaisimmalla tavalla.
Tämän täytyi tulla, jotta toimisin. Näyttäisin, kuka oikeasti olen ja mihin pystyn.
Jotta voisin kasvaa ihmisenä, ja työssäni jota teen. Jotta voisin tulla vahvemmaksi johtajaksi ja oman itseni herraksi.
Lakkaisin miellyttämästä elämää ja tajuaisin, että elämä itse asiassa miellyttää minua.

Kuinka paljon me ihmiset kuvittelemmekaan, että metsä vastaa, kun sille huudetaan?
Luulemme ja toteamme.
Mielessämme, ajatusten lopputuotteena.
Emmekä huomaa, että valumme tilaan, jossa kuuntelemme kaikkia muita, paitsi itseämme.
Ennen kuin tulee hetki, jolloin elämä pakottaa meidät katsomaan itseämme silmiin ja näkemään suurimman voimavaramme.
Yksinäisyyden. Oman tilamme, jota niin pelkäämme.
Ja silloin saattaa tapahtua niinkin voimakas voimaantuminen, että vastaukset näkyvät kuin peilikirkas järvenpohja.

Oletko koskaan kuullut, ettei naarasleijona puolustaisi pentujaan, taistelematta?
Tai jättäisi suojelematta omiaan?
Taistelu on sisäänrakennettu myös meihin ihmisiin. Ja sen laukaisemiseksi tarvitaan usein vain pelko, että torni sortuu. Ja silloin punnitaan, mikä on tärkeää.

Osa meistä ei kuitenkaan osaa tulla läsnäolevaksi itsensä kanssa elämässä, vaan elävät tunteensa muiden kautta.
Ja tiukan tilanteen tullessa vastaan, perääntyvät, hakeutuen uuteen onnen tunteeseen. Sillä, kukapa nyt haluaisi kokea epämiellyttäviä kokemuksia.
Juuri niitä, jotka opettavat meille parhaiten elämän. Ja antavat suuremman ymmärryksen kaikelle.
Myös sille, mistä kannattaa luopua, kun sen aika on ja katsoa tulevaan yksin.
Onnellisempana. Hyvässä yksinäisyydessä, ilman tarvetta löytää helpompaa tietä valoon.

-Tiialotta-