Objective mind

Kun subjektiivisesta tulee objektiivinen ja kaikki muuttuu näkyväksi.
Miten voimaannuttava ja usein jopa järisyttävä kokemus se on.
Huomata, miten palaset loksahtavat kohdalleen, vain tuomalla asia riittävän kauas, tarkasteltavaksi.
Ilman mielen koukeroiden aiheuttamaa sekasortoa.

Joskus on tartuttava mahdollisuuteen löytää vastaus itsestään. Omasta kehosta, jossa se on asustellut jo pidempään. Ulkopuolisen avulla.
Ilman painostusta, tai pakottamista. Tulla vain tietoiseksi siitä olotilasta, joka ei voi jatkua.

Miksi?

Eikö kuitenkin jokaisen meidän elämän ole tarkoitus olla riittävän miellyttävä, karsien turhat negatiiviset tekijät yhtälöstä?
Silti, liian usein koemme toimivamme väärin, ajaessamme omaa hyvinvointiamme eteenpäin.
Kiltteyden hyväksikäyttäjiä löytyy ympäriltämme useitakin ja saatamme ajautua sen luomaan illuusioon hyvinkin nopeasti. Luomme mielessämme kuvan, ettei meillä ole oikeutta vaatia rajoja ja annamme toisten ihmisten kävellä itsemme yli. Emme osaa sanoa ei.

Tästä alkaa usein uupumisen kierre. Suoritamme omien töidemme lisäksi toistenkin työt, kykenemättä sanomaan itsellemme, että se on liikaa. Hoemme mielessämme lausetta: Kyllä minä vielä tämän jaksan, huomenna on uusi päivä.
Ja suurin vihollinen olemme itseasiassa me itse, juuri itsellemme. Sillä aiheutamme tämän kaiken vapaaehtoisesti. Kukaan muu ei voi pysäyttää meitä, ellemme tee sitä itse.

Miksi sitten jatkamme?
Pelkäämmekö lopputulosta? Sitä ainoaa, joka vie meidät valoon.

Usein juuri epämiellyttävän kokemuksen kiertäminen, sen siirtäminen tai käsittelemättä jättäminen, on tapamme toimia.
Mitä jos se sattuu? Mitä sitten teemme? Olemmeko riittävän vahvoja kohtaamaan sen kaiken?
Mitä, jos jäämme yksin asiamme kanssa?
Ja usein, juuri tämä tie on se ainoa oikea.
Yksin oleminen itsensä kanssa haastaa meidät tutkimaan todellisia kehotuntemuksia, objektiivisemmin.
Kun meillä ei ole ketään muuta, jonka mielipiteisiin nojata, saatamme löytää kultakaivoksen.
Voimme jopa nähdä tulevaisuuden kirkkaampana kuin koskaan aiemmin.
Päämäärä, johon tähtäämme, näyttäytyy meille uudella tavalla. Tavalla, jota emme edes tienneet olevankaan.

Mielen valaistuminen, luottaen keholliseen kokemukseen, antaa meille mahdollisuuden tulla läsnäolevaksi itsellemme ja muille.
Ymmärtäen, että olemme vaikuttajia ennen kaikkea itseemme ja sitä kautta muille.

Tänään olen onnellinen. Siitä, että tiedän, mitä teen.

-Tiialotta-

Strong in loneliness

Kun yksinäisyys asetellaan silmien eteen, siirretään ajatuksen tasolle ja tuodaan kehoon, voi maailma näyttää joko parhaat puolensa tai sitten ihminen vajoaa.
Minä päätin olla vajoamatta.
Tulin tietoiseksi tilasta, jota kehoni kannattelee. Ja tajusin tulleeni lähemmäs itseäni, kuin koskaan ennen.
Olin yksin.
Omasta tahdostaniko? Loppujen lopuksi kyllä.

Henkinen kipu tuli ensin. En halunnut tätä tunnetta, vastustin sitä. Sitä, mikä oli väistämätöntä.
Kokea surua, inhoa, pelkoa ja yksinäisyyttä.

Elämä laittoi minut kuitenkin selkä seinää vasten. Tarkoituksella.

Sitten tuli fyysinen kipu. Konkreettinen huono olo ja täydellinen väsymys.
Mielessä vain yksi lause aamuisin: Sinun on pakko nousta ylös ja jatkaa.

Kunnes lopuksi saapui ymmärrys.
Se, joka vastasi kaikkiin kysymyksiin yksinkertaisimmalla tavalla.
Tämän täytyi tulla, jotta toimisin. Näyttäisin, kuka oikeasti olen ja mihin pystyn.
Jotta voisin kasvaa ihmisenä, ja työssäni jota teen. Jotta voisin tulla vahvemmaksi johtajaksi ja oman itseni herraksi.
Lakkaisin miellyttämästä elämää ja tajuaisin, että elämä itse asiassa miellyttää minua.

Kuinka paljon me ihmiset kuvittelemmekaan, että metsä vastaa, kun sille huudetaan?
Luulemme ja toteamme.
Mielessämme, ajatusten lopputuotteena.
Emmekä huomaa, että valumme tilaan, jossa kuuntelemme kaikkia muita, paitsi itseämme.
Ennen kuin tulee hetki, jolloin elämä pakottaa meidät katsomaan itseämme silmiin ja näkemään suurimman voimavaramme.
Yksinäisyyden. Oman tilamme, jota niin pelkäämme.
Ja silloin saattaa tapahtua niinkin voimakas voimaantuminen, että vastaukset näkyvät kuin peilikirkas järvenpohja.

Oletko koskaan kuullut, ettei naarasleijona puolustaisi pentujaan, taistelematta?
Tai jättäisi suojelematta omiaan?
Taistelu on sisäänrakennettu myös meihin ihmisiin. Ja sen laukaisemiseksi tarvitaan usein vain pelko, että torni sortuu. Ja silloin punnitaan, mikä on tärkeää.

Osa meistä ei kuitenkaan osaa tulla läsnäolevaksi itsensä kanssa elämässä, vaan elävät tunteensa muiden kautta.
Ja tiukan tilanteen tullessa vastaan, perääntyvät, hakeutuen uuteen onnen tunteeseen. Sillä, kukapa nyt haluaisi kokea epämiellyttäviä kokemuksia.
Juuri niitä, jotka opettavat meille parhaiten elämän. Ja antavat suuremman ymmärryksen kaikelle.
Myös sille, mistä kannattaa luopua, kun sen aika on ja katsoa tulevaan yksin.
Onnellisempana. Hyvässä yksinäisyydessä, ilman tarvetta löytää helpompaa tietä valoon.

-Tiialotta-