Seeker of the moment

Hiljaisuudessa syntyy ajatus, jos toinen.
Hiljaisuudessa keho kokee ja aistii, sitä, mikä tulee näkyväksi muille.
Hiljaisuus opettaa tulemaan lähemmäs itseämme ja kauemmaksi harhaluuloista ja väärinymmärryksistä.
Ei ihme, jos eräs viisas on sanonut, että hiljaisuudessa oppii kävelemään kohti valoa.
Sisäistä valoa.

Kaipaamme ympärillemme paljon. Koemme itsemme voimattomiksi, jos ympärillämme ei tapahdu mitään.
Olemme kuin eläimet ahdettuna pieneen häkkiin, ilman ulospääsyä, jos emme syöksähtele jatkuvasti eteenpäin tietyn tavoitteen kanssa. Emme koe elävämme, jos emme luo tapahtumia tai tule osallisiksi niitä. Olemme eksyksissä, ollessamme yksin.

Tein itselleni kokeen.
Aloitin sisäisen hiljaisuuden vajaa kuukausi sitten.
Päätin luottaa kehokokemukseeni ja tulla tietoisemmaksi kaikesta siitä, mikä on turhaa.
Hengitin ja hiljennyin.
Siirsin itseni kuplaan, jossa minulla olisi vain yksi tavoite. Nähdä maailma.
Odottamatta mitään.

Aloitin perusteellisesti, katsomalla peiliin joka aamu. Jakamalla itselleni hymyn ja toteamalla mielessäni, että riitän.
Hymyilemällä peilikuvalleni ja hyväksymällä sen, etten ole voimakas tai vahva, saati velvollinen mihinkään, mikä tuottaisi minulle negatiivisen kehokokemuksen.
Opettelin sanomaan elämäni ensimmäistä kertaa ei.
Ei. Minun ei tarvi, jos en halua.

Matkallani olen törmännyt ihmetykseen, hämmennykseen ja epäilyksiin.
Minulla kun pitäisi olla se elämä.

Niin. Mitä on elämä?


Viime viikolla matkustin Helsinkiin. Lähdin konserttiin.
Yksin.
Vieressäni seisonut pariskunta oli varmaan elänyt koko elämänsä yhdessä. Toisella puolella seissyt nuori pariskunta taas opetteli näkemään, yhteisellä taipaleella.
Molempia yhdistävä tekijä oli kuitenkin selfiet, tunnetun rokkiyhtyeen keikalla. Yhteiset muistot.
Ja minä siinä välissä, aistien myös heidän tunteensa, omieni lisäksi.
Lähetin samaisena iltana ystävälleni viestin, toivoen, että hän olisi ollut kanssani jakamassa kokemuksen.
Illalla hotellihuoneessa mietin, olisiko oma tunnelmani ollut erilainen, jos hän olisi ollut kanssani.
Tuskin.
Yhtä suuri onnen tunne valtasi minut, vaikka olinkin yksin.
Minun kehokokemukseni, yhtä vahva kuin jaettuna, jopa vahvempi.

Mitä olen oppinut alkaneella matkallani?
Näkemään, mikä on minulle hyväksi ja mikä ei.
Ymmärtämään sen, miksi ahdistun isossa seurueessa, tai juhlissa.
Tai miksi olen yksin.
Ei se ole rohkeutta, kuten eräs ystäväni sanoi.
Olen kuulemma rohkea, kun matkustan aina yksin.

Ei. En ole rohkea.
Se on valinta. Olla onnellinen, ilman tarvetta miellyttää, tai vaatimusta tulla nähdyksi tai ymmärretyksi muiden silmissä.
Se on valinta. Nähdä itsensä elämässä. Sellaisena kuin on.

Matkani jatkuu.
Olen törmännyt jo tilanteisiin, jotka olisivat jääneet kokematta, jos olisin luottanut totuttuihin tapoihin. Tai varmistellut selustaani.
Ja niin hullulta kuin se kuulostaa. Elämä asettelee eteemme juuri sen, mikä on tarkoitettukin.

Törmäämme uusiin tilanteisiin. Osa meistä vain aistii ne vahvemmin tai nopeammin.
Ja tulee tilanteita, joissa vain tietää, että elämä näyttää pian sen, mikä tulee tapahtumaan.

-Tiialotta-

                                                                       Battle Cry

Just one more time before I go
I'll let you know
That all this time I've been afraid
Wouldn't let it show
Nobody can save me now, no
Nobody can save me now

Stars are only visible in darkness
Fear is ever-changing and evolving
And I have been poisoned inside
But I, I feel so alive

Nobody can save me now
The king is crowned
It's do or die
Nobody can save me now
The only sound
Is the battle cry
Is the battle cry
Is the battle cry
Nobody can save me now
It's do or die...

Oh

Nobody can save me now
The king is crowned
It's do or die

Nobody can save me now
The only sound
Is the battle cry
Is the battle cry
Is the battle cry
Nobody can save me now
It's do or die...

Just one more time before I go
I'll let you know
That all this time I've been afraid
Wouldn't let it show
Nobody can save me now, no
Nobody can save me now

-Imagine Dragons-