Jos olisin äiti, olisin ryhmäytynyt toisten ikäisteni äitien kanssa. Tai harrastaisin ruuhkavuosien raskasta, ovelta ovelle palvelua, toimien taksikuskina säännöllisesti, päivästä toiseen.
Olisin ravintola, pesula, arjen kannattava pilari tai surujen ja itkujen arvostaja, haavojen parantaja.
Olisin äiti.
Väsynyt, onnellinen, kaiken alku ja juuri.
Moni toivoisi välillä itsensä toisiin saappaisiin, mutta kaikki ne naiset, joita olen vuosien varrella haastatellut, eivät ole koskaan sanoneet haluavansa vaihtaa äitiyden onnea pois.
Kaiken sen väsymyksen takana elää suunnaton biologinen perimä. Äitiyden suuri lahja.
Lapsen suurin tehtävä, tarvita äitiä ja äidin suurin tehtävä, olla äiti.
Lapsen suurin tehtävä, tarvita äitiä ja äidin suurin tehtävä, olla äiti.
Mitä siis jää meille lapsettomille tavoiteltavaa?
Tyhjä syli iltaisin, hetki jos toinen.
Se, mihin liittyy kaikki yhteiskunnassa. Sen perusta. Äitiys.
Tulevaisuus, jossa vanhuus saapuu yksin. Kiikkustuolissa istuen. Haaveillen, että joku tulisi kylään.
Entäpä lapsensa tai äitinsä menettäneen tyhjyys.
Vielä hetki sitten, kaikki oli käsin kosketeltavaa. Ilo ja nauru täyttivät elämän.
Ja sitten elämä päättääkin repiä suurimmat haavat auki. Toistuen vuodesta toiseen.
Eikä kipu pääty koskaan.
Joillekin meistä se on kuitenkin valinta. Olla lapseton.
Toisille meistä, se taas on surkeiden sattumusten summa. Tilaisuus tuli, se meni ja se siitä.
Elämä jatkuu, oli yhtälö mikä tahansa.
Suututin kerran ystäväpiirini, kritisoimalla päivää, jonka haluaisin unohtaa, mutta joka palaa joka vuosi muistuttamaan menetyksestä.
Lapsettomien lauantai.
Miksi viettäisin päivää, joka tuottaa minulle ja monelle muullekin meistä kipua.
Ymmärrän päivän hyvän ajatuksen. Itselleni kuitenkin tuon päivän esiin tuominen ei näytä sitä, mikä päivän todellinen tarkoitus on. Muistuttaa perheellisiä lapsettomuudesta.
Miten äidit voisivat koskaan ymmärtää tai kokea tyhjän sylin tunnetta?
Tai tuntea lapsensa menettäneen kokemusta.
Eikä yhteiskuntamme tule tässä materialistisessa tilassa muuttumaan. Vuoden suurimpina juhlina pidetty äitienpäivä, pesee mennen tullen monet juhlapyhät.
Ja miksi sen tulisikaan muuttua? Onhan jokainen äiti ansainnut yhden päivän, jokaisen ponnistelun edestä.
Ja meidän muiden osattomien elämäntehtäväksi jää vain ymmärtää. Ja hyväksyä.
Oma äitini vietti äitienpäivänsä töissä. Tarjoten muille äideille vuoden ehkä parhaimman hetken. Yhteisen perhelounaan.
Hän valitsi työnteon, niin kuin minäkin. Suurena helpotuksena.
Ylipitkän työpäivän jälkeen oli vain helppo kaatua sänkyyn ja todeta, että menihän se näinkin.
Olen silti onnellinen, että elämä hymyili niin monelle meistä eilen. Sosiaalinen media täyttyi iloisista kuvista, ruusuista ja lahjapaketeista.
Monelle äidille, se oli elämän ensimmäinen, kun taas usealle jo laskuissa pysyminen on sula mahdottomuus.
Kaikkia yhdistävä tekijä oli kuitenkin rakkaus.
Niin kuin minunkin rakkauteni äitiäni kohtaan.
Ja jos se saa meidät jaksamaan, ymmärtämään ja hyväksymään, päivän tehtävä on tullut täytetyksi.
-Tiialotta-
Olen silti onnellinen, että elämä hymyili niin monelle meistä eilen. Sosiaalinen media täyttyi iloisista kuvista, ruusuista ja lahjapaketeista.
Monelle äidille, se oli elämän ensimmäinen, kun taas usealle jo laskuissa pysyminen on sula mahdottomuus.
Kaikkia yhdistävä tekijä oli kuitenkin rakkaus.
Niin kuin minunkin rakkauteni äitiäni kohtaan.
Ja jos se saa meidät jaksamaan, ymmärtämään ja hyväksymään, päivän tehtävä on tullut täytetyksi.
-Tiialotta-
