Sisäisen Voiman Liike: elokuuta 2017

Olla itsenäinen, yksineläjä. Haaveilija ja elämästä unelmoiva.
Elämästä, jonka voisi jakaa ehkä joskus, jonkun kanssa. Aidosti. Rehellisesti.
Olla avoin. Tunteellinen ja läheisyyttä arvostava. Hyväksyvä ja tunnollinen.
Kaikki nämä kriteerit täyttyvät, kun ihminen on empaattinen. Välittää aidosti ympärillään olevista ihmisistä ja heidän tunteistaan.

Kuitenkin on olemassa se kaiken kuristaja. Luulotauti.
Käsitys siitä, että tiedämme, mitä on ja miten se ilmenee toisista ihmisistä.
Olettamus. Ja usko siihen, että olettamuksemme on oikea.

On olemassa ihmisiä, jotka sanovat, että uskovat vasta kun näkevät ja niitä, jotka luulevat näkevänsä, vaikka eivät tiedäkään totuutta.
Ja sitten ovat ne, jotka eivät välitä.

Mutta, entä jos välittää niin paljon, että voi välillä pahoin.

Jokin aika sitten, totesin luuloni oikeaksi. Sen jälkeen, matka minuun itseeni on ollut pitkä.
Mutta, se on ollut parasta mitä minulle on tapahtunut. Nähdä, ettei maailma ole yksiselitteinen.

Kuitenkin yhä, minua ravistelevat ihmisten uskomukset.
Oma minäni ei jaksa ymmärtää, miksi luomme mieleemme hirviön. Annamme sen kasvaa ja lopulta se tuhoaa sen, mikä olisi ollut mahdollisuus.

Olemme niin sisällä siinä uskomuksessa, että alamme elää sen mukaan. Annamme niin sanotusti pirulle pikkusormen. Ja sehän vie koko käden.
Kun voisimme olla avoimia ja kommunikoida toistemme kanssa.
Luotamme enemmän olettamuksiimme. Alamme nähdä ympärillämme merkkejä, kaikesta siitä minkä olemme kehitelleet mielessämme.

Hetki sitten, törmäsin tähän tilanteeseen.
Olettamuksesta tuli tosi ja minusta tehtiin tahattomasti syyllinen.
Syyllinen, johonkin, joka oli kytenyt kauan.
On aina helpompaa löytää ongelma ulkopuolelta kuin itsestä.
Jos ajattelen asiaa omalta kannaltani, tiedän, että juuri niin minäkin tein.
Luovutin.
Aikaa sitten ja kun loppujen lopuksi kupla puhkesi, totesin vain, kuinka tyhmä olinkaan.
Luonteeni kun on, se hyväksyvä ja ymmärtävä.

Ja katsoessani tätä uutta tilannetta nyt silmiin, olen niin pettynyt.
Eniten itseeni.

Mutta, jos tekisin toisin, antaisin pois osan itsestäni.
Siitä, mikä minua ajaa eteenpäin. Tai tuo ihmisiä luokseni.
Luopuisin läheisyydestä, empaattisuudestani ja ihmisyyden arvostamisesta.

Olen kuin laastari haavassa. Tuon näkyväksi sen, ettei ihmisen elämä ole mustavalkoinen.
Siinä on aallonharjoja ja aika ajoin karikon lähestyessä, tulee miettiä, mihin suuntaan ruoria tulisi kääntää.
Eikä minulla ole enää mitään menetettävää.
Minun ruorini on jo kääntynyt. Ja sillä on yksi suunta.
Voisin tehdä olettamuksia, arvioita ja jopa kaavioita todennäköisyyksistä.
Mutta uskon enemmän johdatukseen.
Jollekin se on Jumalan puhe, toiselle kohtalo.
Itselleni se on ymmärrys siitä, että odottavan aika voi olla pitkä.
Mutta vastaus saapuu, kun sen aika on. Ja silloin epäselvästä tulee kristallinkirkas.
Joku kutsuisi tätä pelastukseksi.
Minä rakkaudeksi elämään.

-Tiialotta-

-Maclemore-

Sisäisen Voiman Liike

perjantai 4. elokuuta 2017

To believe in obvious

Blogiarkisto