Muutama vuosi sitten laitoin rakkaimmat kenkäni naulaan, perustaessani yrityksen, joka vaatisi kaiken huomioni.
Yksi raskaimmmista päätöksistäni, elämässäni.
Satunnaisesti pyrähtelin, mutta koin joka kerta tyytymättömyyttä, tuntiessani suuren kaipuun.
Olisin halunnut tehdä enemmän. Kuitenkin priorisoidessani elämääni, tiesin, ettei yhtälö minä ja minun tarpeeni olleet mahdollisia.
Muutama viikko sitten tulin kuitenkin erinäisistä syistä pisteeseen, jossa arvotin kaiken uudelleen.
Olimme osallistumassa juoksukilpailuun, joka haastaisi minun fyysisen kestävyyteni, samoin kuin henkisen kanttini.
Suurin ongelma oli kuitenkin siinä, että olin tottunut olemaan kärjessä. Miten selviäisin koitoksesta, ilman, että kärsisin henkisen häviön?
Olin jo jättämässä koko kisan useastakin syystä. Ajattelin, etten pärjää. En voisi menettää kasvojani.
Kuinka moni juoksukumppaneistani olisi arvostellut minua, jos olisin juossut heikon tuloksen?
Pystyinhän kaikessa muussakin täydellisyyteen.
Ja kaikki oman mieleni tuotosta. Kuvitelmaa, harhaluuloa.
Päätin kuitenkin mennä mukaan. Saisihan yritykseni siitä suurta markkina-arvoa ja näkyvyyttä.
Usean yön ennen kisaa juoksin öisin. Unissani.
Näin unia, joissa kaaduin ja loukkasin. Heräilin hikisenä. Istuin ison sänkyni laidalla aamuyöstä ja mietin, peruisinko koko kisan omalta osaltani.
Olin kuitenkin vastuussa kaikesta. Olin luvannut olla mukana.
Kisa-aamuna huomasin olevani kireä, jännittynyt ja peloissani. Mietin, pystyisinkö tähän?
Kävelin reitin yksin läpi. Hengitin ja huokailin. Ja loppujen lopuksi, päätin vain juosta.
Suurin muutos mielelleni oli kuitenkin koko joukkue. Sen antama energia ennen kisaa.
Aistin suuren voiman ympärilläni. Olimme yhdessä toteuttamassa unelmaa todeksi.
Ja minä kuuluin siihen yhtälöön, yhtenä tärkeänä palasena.
Kaikkien voimattomien vuosien ja ei hyväksytyn minän tilalle oli yhtäkkiä syntynyt jotain merkityksellistä. Minä olin tärkeä.
Itselleni ja muille.
Kukaan ei arvostellutkaan, ei vaatinut, eikä odottanut mitään.
Ensimmäiset juoksuaskeleet olivat kuin unta. Tossuni nousi, vauhdin hurma täytti mieleni ja kehoni koki kuin hyökyaallon pyyhkäisyn ylitseni.
Ensimmäisen kierroksen vaihdossa tunsin, kuinka koko joukkue heräsi eloon. Siitä hetkestä tiesin, miten tämä kaikki päättyisi.
Oli, kuin olisimme taistelleet suurinta uhkaa vastaan. Jokaisen mielessä vain yksi yhteinen tavoite: voitto.
Kannustukset ympärillämme täyttivät korvamme ja kehomme. Koko LiikeVoiman perhe oli saapunut paikalle.
Muut juoksijat ihmettelivät meidän yhteishenkeä, sen vahvaa tulkintaa juoksun lomassa.
Kisan edetessä joukkueen hurma sen kuin kasvoi.
Myöhemmin miettiessäni, totesin meidän löytäneen sen, miten tähtiä syntyy.
Niin suuri voitonhalu ja suunnaton kunnioitus toisiamme kohtaan, nosti meidät aivan uudelle aaltopituudelle.
Jokainen meistä samanarvoisena, yhdessä ja yksin.
Koskaan aiemmin oman yritykseni kohdalla, en ole kokenut samanlaista tunnetta.
Kisan jälkeen, tiesin lukon auenneen. Minusta oli kasvamassa se johtaja omalle joukolleni, joka syystä tai toisesta ei koskaan aiemmin ole päässyt loistamaan.
Ja vain siksi, että luotin itseeni ja koko joukkueeseen. Ja uskon, että jokainen meistä koki saman.
Mitalien jaossa, sain voimakkaan kehollisen kokemuksen. Oli kuin minulle olisi annettu palkinto, ensimmäinen sellainen, kaikesta siitä, mihin olen uskonut.
Perheeseen, jonka voima nousee siitä, ettei kenenkään tarvitse todistaa olevansa parempi.
Pari viikkoa naureskeltuani lihaskipujani, tajusin palanneeni elävien joukkoon urheilussa.
Keho, jota olen arvostellut viimeiset 5 vuotta, onkin minun suurin voimavarani ja sen johdattelemana
olen matkalla uusiin haasteisiin.
Palaan kotiini. Tunturiin.
Sinne, missä juureni kasvoivat vahvoiksi ja taimesta kasvoi suuri puu.
Sinne, missä opin hyväksymään ja ymmärtämään.
-Tiialotta-
Sinne, missä juureni kasvoivat vahvoiksi ja taimesta kasvoi suuri puu.
Sinne, missä opin hyväksymään ja ymmärtämään.
-Tiialotta-
1. Ohssni leuʹdd, trad. elämänkohtalo-leu'dd
Tiina Sanila-Aikio
Ohssni-ääkkaž ǥo vuâmma-ǥo-šõõđi,
koozz-a Määrfaž lij mõõnnâm-i mõõnnâm.
Ohssni-ääkkaž ǥo vuâmma-ǥo-šõõđi,
iʹlla Määrfaž ni dååma, ni dååma.
Ååggaž-niõđâst son kõõččal-ǥo-di,
koozz-a Määrfaž lij mõõnnâm-i mõõnnâm.
Ååggaž tõõzz-ât ǥo ceälkk-a ǥo ceälkk-a:
“Jiõm-ât mon-a ni tieʹđ-a tõn niõđ,
jiõm-a mon-a leämma vuäinnam ni suu.”
Ohssni-ääkkaž teâvv-a-ǥo-lõõđi,
son-ât õʹsǩǩe uurča-ǥo-sti,
Tädjjan-vuäbbižes ǥo årra ǥo årra
Tädjjan-vuäbbes-i årra ǥo årra.
“Tädjjan-vuäbbam ton cieʹlǩ-a ââʹn cieʹlǩ-a,
Määrfaž tääiʹben lij-a ǥo lij-a?”
Tädjjan-vuäbbaž pâi nõmmad-i nõmmad
“Iʹlla Määrf-a ni tääiʹben ni tääiʹb,
di iʹlla son-a ni puättlam-a tääiǥ.”
Ohssni-ääkkaž uurča-ǥo-sti,
nuuʹbbi põõrti mieʹldd-a di mieʹldd-a.
Puk son uurči pirr-a-ǥo siid,
iʹlla Määrf-a ni koʹst-a ni koʹst.
Koumm-a eeʹjj-a lie mõõnnâ-ǥo-maža,
vuõinn-a-lõõttâm meeʹst koumm-a-ǥo eeʹjj-a.
Ij son tieʹđ-a koʹst Määrfaž lij Määrfaž,
ij son tieʹđ-a koʹst Määrfaž lij Määrfaž.
Määrfaž lij-âs poostai-i-põõrtâs
toʹben lij-i Oʹnsseimi Miikkât
Toʹb-vet Määrf-i tõt käunnʼji di käunnʼji,
a-toʹb-vet-i lij Määrf-i di Määrf-i.
